Neljän maan ystävyyskierros

Pohjois-Makedonian pääkaupunki Skopje on hyvä kohde aloittaa kiertoajelu, sillä sinne voi lentää edullisesti Turusta. Näin teki ystäväni Anne, joka oli viikon mukana reissussa.

 

Lämpötila oli näinkin etelässä yllättävän lähellä nollaa, siksi valitsimme kierroksen ensimmäiseksi kohteeksi mahdollisimman eteläisen paikan. Se löytyi sopivan ajomatkan päästä Kreikan Thessalonikista, jossa odotti edullinen Airbnb-kohde. Kun luvataan halpa ja tilava asunto, pitäisi hälytyskellojen aina kilkutella: pesukone ei toiminut ja suihkusta tuli vain kylmää vettä.

Onneksi olemme reipashenkistä sakkia, aina yhden yön selviää pimeämmässäkin kämpässä. Toisaalta seuraavakin yö oli extremeä: vaikuttavan Meteora luostarien  rinteessä oli leirintäalue, jossa olimme ainoat asukkaat. Yö matkailuautossa, jälleen kylmä suihku ja satoi vettä. Mutta maisemat ja matkafiilis olivat kohdallaan.

Kolmas retkipäivä oli onneksi jo lämpöä tulvillaan. Löysimme Kreikan länsirannikolta Camping Drepano Igoumenitsan, joka sijaitsi pienellä mereen työntyvällä niemellä. Kaunis auringonlasku hyvän ystävän ja koirien kanssa rannalla, vähän viiniä ja yöuinti, mitäpä muuta sitä ihminen joulukuun iltana toivoisi?

Sitten olikin vuorossa sykkeet nostattava tieosuus. Nettiosoitteesta dangerousroads.org löytyy tie numero SH8 Albaniaan ja voin vakuuttaa, että se oli juuri tuota kaikkea. Vuorten rinteillä kulkevalta baanalta näki kauas ja alas merelle, lisäksi matkantekoa hidastivat välillä lehmät, lampaat ja aasien kanssa kulkevat paikalliset. Onneksi on taitava kuski ratissa, jyrkät serpentiinimutkat vetivät vertoja huvipuiston vuoristoradalle.

Majoituimme Albanian Vloressa hotelli Diamond Hill Hotel & Spassa, edullinen mutta tähän vuodenaikaan tuli vilu. Varmasti on lämpimämpään aikaan ihan passeli paikka, kun vielä ravintolan tarjoilu saadaan pelaamaan ammattitaitoisemmin. Nyt kaksi sai illallisen syötyä ennen kuin yksi sai oman annoksensa. Onneksi suihkusta tuli lämmintä vettä, sitä on oppinut tällä matkalla arvostamaan entistä enemmän.

Mietimme takaisin Skopjeen kahta reittivaihtoehtoa, joko Ohridin kauniin järvialueen kautta tai sitten ylempää Kosovosta. Sääennusteet näyttivät, että keskiosassa Pohjois-Makedoniaa saattaa sataa vuoristossa lunta, siksi päädyimme pohjoisen reittiin ja Kosovoon. Vähän kyllä arvelutti, kun tuo matka kulki juuri tapahtuneen maanjäristysalueen kautta. Jälkijäristyksiä oli ollut vielä pari päivää sitten. Ei sattunut onneksi lisäjäristyksiä meidän kohdalle eikä reittimme kulkenut pahimpien tuhoalueiden läpi.

Kosovon Prizren on eloisa kaupunki, nukuimme siellä rekkaparkissa jo edellisellä viikolla yhden yön, kun ajoimme hakemaan Annea Skopjesta. Kauniista kaupungista löytyy valitettavasti myös kurjia puolia. Ihmiset lämmittävät talojaan keräämillään märillä puilla, jotka savuttavat taivaalle savuvaipan. Ilma on raskas hengittää ja vaatteet haisevat kamalalta.

Järkyttävintä on katulapset. Tuntui tosi julmalta nauttia lämpimässä ravintolassa herkullista illallista, kun ikkunasta näkyi lapsi, joka oli käpertynyt makaamaan pahvin päälle lämmintä ilmaa virtaavalle kaukolämpöritilälle. Ohi kulkevasta nuorisoporukasta joku potkaisi pientä raukkaa, joka oli kadonnut kaupungin vilinään tullessamme ulos ravintolasta. Tilalle makaili nyt isompi koditon. Mitä ihmettä tuolle asunnottomien ongelmalle voisi tehdä? Kodittomia lapsia näkyi myös Pohjois-Makedonian pääkaupungin Skopjessa.

Prizrenissä tutustuimme kodittomaan koiraan, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Paroniksi ristimämme kaunis kullanruskea, leikkisä koiranpentu asustelee Kag Oil -huoltoaseman pihassa. Tuo parkkipaikka on muuten loistava karavaanarikohde, sillä naapurissa sijaitseva Hotel Kristal Palace tarjoaa (tietämättään) ilmaiseksi wifin käyttöön ja huoltoasemalta saa herkullista pizzaa kolmella eurolla. Kysyin huoltoaseman henkilökunnalta, että mikä tuon keltaisella korvamerkillä varustetun irtokoiran tarina on. Sen on vain joku jättänyt sinne ja koira viihtyy huoltoasemalla, koska siellä on ruokaa.

Kun seuraavalla viikolla yövyimme jälleen hyväksi koetulla parkkipaikalla, odottelimme että Paroni ilmestyisi tervehtimään. Ehdin jo huolestua, sillä kesti tovin kunnes tuttu koira istuskeli tuijottaen odottavasti matkailuautomme ikkunoihin. Kylläpä oli riemukas kohtaaminen, voi kun saisin Paronin jollain tavoin Suomeen ja löytäisin sille oman kodin. Valitettavasti en voinut ottaa sitä mukaan matkailuautoomme, jossa on jo kaksi haukkua.

Viikko hurahti nopeasti ja kilometrejäkin taittui yli 1300. Oli niin ihana viettää pitkään työparina toimineen ystäväni Annen kanssa kokonainen viikko jutellen, nauraen ja viinilasien ääressä unelmoiden. Seuraava tapaaminen sovittiin alustavasti jo ensi vuoden alkupuoliskolle Fugeen.

Siis jos matkailuautomme sinne saakka kestää. Aina sattuu ja tapahtuu, tällä kertaa pääosaa näytteli starttimoottori, joka päätti lopettaa toimintansa sopivasti sunnuntai-iltapäivänä Ohridin kylässä. Ei auttanut kuin soittaa jälleen Autoliittoon  ja pyytää apua. Tuo Plusjäsenyys on niin mainio juttu, onneksi on vielä kaksi apusoittoa käyttämättä tänä jäsenyysvuonna. Nytkin apu tuli nopeasti ja oli onneksi tosi pätevä ammattilainen. Ystävällinen mies korjasi vian kodin yhteydessä sijaitsevalla korjaamolla samana iltana, vaimo keitti kahvit ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Viikon kierros Pohjois-Makedoniassa, Kreikassa, Albaniassa ja Kosovossa näytti erilaisen Euroopan kasvot. Uskomattoman kauniita maisemia, hirveä määrä roskaa teiden varsilla, todella ystävällisiä ihmisiä, köyhyyttä ja menneiden vuosikymmenten menopelejä. Kottikärryt ovat yhä kovassa käytössä, samoin näkyi itse rakennettuja, mottorikäyttöisiä kärryjä. Ja tietysti aaseja, ne ovat näiden maiden ekologisimpia ajoneuvoja.

Autolautta Vloresta Italiaan oli kaikkea muuta kuin unelmaristeily. Viimeisiä vuosiaan seilaavalla laivalla oli muuten vielä jotain suomenkielisiä juttuja seinillä, taisi olla joku entinen Ruotsin lautta. Matka kesti pari tuntia enemmän kuin aikataulussa luvattiin ja olimme Italian Brindisissä vasta iltakymmeneltä. Seuraavalle laivamatkalle varustaudumme omin eväin, sillä ruoka-annokset olivat kalliita ja hävyttömän pieniä.

Mutta pikku kärsimyksistä viis, olemme nyt ihanassa Italiassa. Täällä on niin paljon koettavaa, ettei tiedä mihin auton nokkansa suuntaisi.

Ps. Jos lähdet lomalle Skopjeen, suosittelen lämpimästi yöpymistä Hotel Panoramika Design & Spassa. Kauniisti sisustetussa hotellissa on todella ystävällinen palvelu, siistit huoneet, kuntosali, sauna ja poreallas sekä herkullinen aamiainen.

Karavaanarihöppänät Kroatiassa

Nyt alkaa reissu olla siinä vaiheessa, että viikonpäivät pitää tarkistaa kalenterista ja vaatetus on kaikkea muuta kuin klassista tai tyylikästä. Meistä on tullut todellisia karavaanareita.

Neljän viikon roadtripin jälkeen olo on kuin entisellä lintulaudalla – ihan pihalla. Ajantaju on kadonnut ja päivät sulahtavat lepposaksi muistojen helminauhaksi. Yllättävää, miten vähän voi vuorokaudessa saada aikaan ja toisaalta, miten paljon ehtii samassa ajassa nähdä ja kokea auton ikkunasta tuijotellen.

Olen rikkonut kaikki rajani, mitä tulee tyylittömään pukeutumiseen. Suurimman osan ajasta olen kulkenut kukkaisissa muovikengissä ja vaatteissa, joissa pääpointtina ovat mukavuus, pehmeys ja joustavuus. Yöunet tapaavat venyä melkein kymmeneksi tunniksi ja elämä sujuu rauhalliseen tahtiin eteenpäin, samalla kun maisemat ja maat vaihtuvat. Tämäkö on nyt sitä downshiftausta?

Liikuntaa olen toki harrastanut kohtuullisesti. Kipeä tulehdus kantapäässä on estänyt juoksemisen, mutta olen tutustunut eri maiden kuntosaleihin. Edullisimpaan oli päivän pääsymaksu vain euron, kalleimpaan seitsemän euroa.

Viime viikonlopun jälkeen matka jatkui Unkarista huikaisevan kauniiseen Kroatiaan. Ensimmäinen yö sujui pohjoisessa Ogulissa rekkaparkissa, se on aina kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tosin ei leirintämaksutkaan Kroatiassa päätä huimaa, alle kahdellakymmenellä eurolla saa turvallisen yöpymispaikan lisäksi sähkön ja wifin käyttöönsä. Ongelmana on vain, ettei tähän aikaan vuodesta monikaan karavaanarialue ole auki.

Kiitokset ystävälleni Tiinalle, joka liitti minut Facebookin suomalaiseen Karavaanarit ulkomailla -ryhmään, sieltä olemme saaneet hyviä vinkkejä matkantekoon. Esimerkiksi sen, missä voi Kroatiassa täyttää suomalaiset kaasupullot. Samoin saimme sieltä vinkin, että kannattaa yöpyä Omaksessa Autocamp Sirenassa. Se on ollut tähänastisen karavaanarielämämme kaunein yöpaikka. Auto oli parkissa korkealla kallioisella merenrannalla, mitkään kuvat eivät tee oikeutta näkymille. Sirenaa voi suositella myös sen ystävällisen palvelun takia. Isäntäväki piti meistä hyvää huolta ja varmisteli moneen otteeseen, että kaikki on kunnossa.

Ihan toisenlainen, mutta vieläkin vaikuttavampi karavaanarikohde on Dubrovnikista hiukan etelään sijaitsevassa Kuparissa. Löysimme sieltä avoinna olevan Camping Danijela Matkovica -leirintäalueen, joka sijaitsi kätevästi isoa kauppakeskusta vastapäätä. Harvoin sitä saa matkailuauton pöydän äärestä katsella kaupan ovelle.

Tämä leirintäalue on kuin aikahyppy menneisyyteen, huoltokatoksen suihkuissa on ovien sijaan tuulessa keveästi heiluvat verhot. Oli upea tunne peseytyä melkein ulkosalla, toki jonkin aikaa piti itseään karaista, että malttoi sammuttaa suihkun ja hipsiä sateessa läpi pihan matkailuautoon. Lämpöä on viitisentoista astetta ja öisinkin on ihanan lämmin, kuin Suomen kesäöinä. Ja linnut, en muistanutkaan kuinka äänekkäästi ne laulavat yöaikaan. Ihan samoin kuin vuosi sitten talvellla Fuengirolassa.

Tutustuimme 60 vuotta toimineen leirintäalueen nykyiseen emäntään Danijelaan ja saimme kuulla, kuinka suku oli menettänyt sodan takia rantahotellin ja miten ihmiset olivat joutuneet muuttamaan pois moneksi vuodeksi evakkoon kotiseudultaan. On se hurjaa, kuinka erilaisen elämän minun ikäiseni nainen on elänyt toisella puolen Eurooppaa, kun sota katkaisi kehityksen 30 vuotta sitten. Danijela totesikin, että kovat kokemukset ovat jättäneet jälkensä kaikkeen.

Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä lähellä sijaitsevassa armeijan entisessä Kuparin lomakylässä, jonka rauniot odottavat lohduttomana kunnostajaa. Korjaussumma on arviolta sata miljoonaa euroa. Viiden ison hotellin alue on hurja muistomerkki, toki edelleen tuhottuja rakennuksia näkyy eri puolella Kroatiaa.

Balkanin kautta kulkeva reitti on ollut hyvä opintomatka, uusia maita on syntynyt tänne vaikka kuinka monta. Tulleja ja tietulleja tuli matkan varrella niin tiuhaan tahtiin, että kerrankin ihmettelimme kun kysyivät kesken matkaa passeja: olimme tulleen huomaamattamme Bosnia-Hertzegovinan rajalle. No, tuli sitten silläkin maalla tallustelua hetkisen.

Montenegro oli siinä suhteessa yllätys, että vaikka maa ei kuulu Euroopan unioniin, siellä on valuuttana euro. Eikä sielläkään ollut ainutkaan leirintäalue avoinna. Meikäläisellä oli melkein rohkeus loppua, kun ajelimme pimeässä jyrkkiä vuoristoteitä. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuimme rannikkokaupunki Bariin, jossa parkkeerasimme auton muina miehinä hienostohotellin pysäköintipaikalle. Aamulla naapuriin oli ilmestynyt diplomaattiauto, joten olimme hyvässä seurassa.

Tänään oli vuorossa ensikosketus viikolla maanjäristyksessä kovia kokeneeseen Albaniaan. Maan pohjoisosa oli melkoinen kulttuurishokki, valtio näyttää olevan osittain vielä 1960-luvulla, kun katseli mopoja, aasivankkureita ja kaikkialla käypänä menopelinä olevia kottikärryjä. Niitä muuten usein työnsi nainen ja mies tepasteli johtotehtävissä vieressä. Roskia ja kulkukoiria oli järkyttävän paljon, vähän kyllä ihmetyttävät puheet uudesta nousevasta matkailumaasta. No, ehkäpä eteläisempi Albania näyttää ensi viikolla paremmat puolensa.

Päivän viimeinen rajanylitys oli Kosovossa. Tämän maan tullimies ei ollut turhan kohtelias, kysyi minulta englanniksi, että olenko väsynyt. Jaa no en, ehkä pitäisi vähän meikata tai jotain? Kosovon rajalla yllätti myös, että green card -vakuutus ei riittänyt. Piti ostaa 15 euron lisävakuutus autoa varten. Meillä oli kytiksessä erittäin edullinen kuntosalilla varustettu hotelli yhdessä pikkukaupungissa, mutta paikan päälle saavuttua huomasimme, että matkailuautoa on mahdotonta saada mihinkään parkkiin. Ei muuta kuin takaisin vuoristotietä isompaan kaupunkiin. Onneksi löytyi Prizren läheltä 24 tuntia auki oleva huoltoasema, jossa voi yöpyä.

On täällä Kosovossa todella edullista. Kaksi söi ravintolassa alle kympillä. Diesel maksaa 1,07 euroa/litra. Matkakilometrejä on tähän mennessä tullut mittariin vähän alle 5000.

Viiden maan viikko

On se kuulkaas uskomaton fiilis, kun kymmenen päivän epävarmuuden jälkeen pääsee jälleen omalla matkailuautolla tien päälle. Puskaparkki tuntuu niin ylellisyydeltä ja Euroopan maiden rajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin.

Olimme vuokranneet auton useaksi päiväksi, kun uuden vaihdelaatikon piti saapua vasta viikonlopun jälkeen. Yllätys oli viikko sitten perjantaina melkoinen, kun auto olikin ajokunnossa. Onneksi vuokra-auton sai palauttaa ja pääsimme jatkamaan matkaa omalla autolla.

Viikonlopun aikana tutustuimme toisen maailmansodan aikaisiin kohteisiin. Minulle tulivat tutuksi Halben taistelu ja Seelowin kukkulat. Ja Puolan maantien kukkulat, en ole koskaan kokenut niin huonokuntoista päällystettyä tietä. Tie oli niin kamalassa kunnossa, että suunnitelmissa ollut Krakova jäi tuleviin reissuihin ja auton nokka suuntautui kohti Itävaltaa.

Olemme testanneet monenlaisia puskaparkkeja ja todenneet, että niiden hinta-laatu-suhde on erinomainen. Rekkojen kanssa samassa parkissa on välillä vähän äänekästä, mutta turvallista. Sunnuntaina Puolassa, maanantaina Tsekissä, tiistaina Itävallassa, keskiviikkona Slovakiassa ja torstaina Unkarissa. Sopivan nopeatempoista matkailua ja opettavaisia kokemuksia. Tiemaksuissa voisi olla kyllä selkeämpi systeemi, aika monta maata on nyt ajettu tuurilla ja tulliteitä välttäen.

Harmillista ja ymmärrettävää on, että kuntosalit sijaitsevat kaupungeissa niin keskustassa, että sieltä on vaikea löytää matkailuautolle parkkipaikkaa. Kun taas hakee pienemmillä paikkakunnilla GoogleMapsista kuntosalia, se saattaa ohjata keskelle jorpakkoa, jossa salin sijaan juoksentelee kanoja. Näin kävi meillä Tsekeissä.

Itävallassa kuvittelin, että Slovakian rajan läheisyydessä on paljon nähtävää. No ei kyllä ole tähän aikaan vuodesta – ei ole edes leirintäalueita, jotka olisivat auki. Alkoi melkein usko loppua, kun ilta pimeni eikä löytynyt sopivaa yöpymispaikkaa. Onneksi saimme parkkeerata matkakotimme erään hotellin edustalle.

Slovakiassa oli samantyyppisia leirintäongelmia, joten päädyimme pitkästä aikaa hotelliyöhön. Löysin kauniin ja edullisen hotellin, mutta ongelmaksi koitui tällä kertaa mäyräkoiramme Oona. Reissusesset ovat tähän saakka nukkuneet kiltisti autossa, sillä monissa hotelleissa on koirakielto. Oona päätti, että tämä järjestely loppuu nyt. Mäykky piti sellaista mekkalaa, että ulvonta kuului hotellihuoneeseemme saakka. Häätöä pelätessäni painelin kiltisti nukkumaan koirien kanssa matkailuautoon. No, sain sentään nauttia kuntosalista, wifistä ja herkullisesta hotelliaamiaisesta. Saa nähdä, tuleeko tästä Oonalle uusi paha tapa.

Matkamme on edennyt Unkariin Balaton-järvelle. Tässä maassa päivittäisten ruokaostosten teko on eräänlainen elämys. Hinnat ovat taivaissa, pienetkin ostokset maksavat pari tonnia eli reilut kuusi euroa. Kieli on niin ihmeellistä, että esimerkiksi rahkaa en ole löytänyt kaupasta.

Reissun aikana olen huomannut, että Euroopassa suurin osa leikkeleistä ja siivujuustoista myydään 100–150 gramman pakkauksissa. Eli ei täällä ainakaan muovia säästellä. Toisaalta Unkarista löytyi Spar-kauppa, jossa on perinteinen lihatiski. Kun en unkaria osaa puhua, sanoin vain ”same” ja sain samaa kuin edellinen ostaja. Hyvin toimii kielitaidottomana.

Hupsista, miten nopeasti aika kuluu. Olemme olleet reissussa jo kolme viikkoa ja kotiin Tampereelle näyttää navigaattorin mukaan olevan 2500 kilometriä. Seikkailu jatkuu kohti lämpöisiä maisemia. Toivottavasti pysytte messissä.

Auto pisti paussin Berliiniin

Matkailuauton vaihteissa oli ilmennyt matkan varrella pientä häikkää, mutta kun pakki teki stopin vähän ennen Berliiniä, alkoi hirvittää. Mitenkäs matka tästä jatkuu?

 

Vaihdelaatikko päätti, että nyt riittää. Eihän siinä auttanut kuin nöyrtyä isompien moottoreiden armoille. Onneksi saimme yöpyä ympäri vuorokauden auki olevan huoltoaseman pihalla Berliinin esikaupunkialueella ja totuttautua yllättävään tilanteeseen.

Kahdesta asiasta olen tässä tilanteessa kiitollinen: Autoliiton plusjäsenyydestä ja siitä, että tämä tapahtui Saksassa. Puolassa asioiden hoitaminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa jo kielen takia. Soitto Autoliittoon ja saimme ammattilaisen huolehtimaan auton korjausasioista. Lisäksi Autoliitto korvasi kahden vuorokauden hotelliyöt koko porukalle.

Seuraavana aamuna saapui hinausauto. Olihan se vähän erilainen sightseeing-kiertoajelu, kun etsimme kaupungista sopivaa korjaamoa. Vasta kolmas paikka oli riittävän iso, sellainen että sinne mahtui meidän matkailuauto halliin ja saatiin nosturilla ylös. Tuossa vaiheessa emme vielä tienneet, kuinka pitkäksi aikaa joudumme evakkoon matkakodistamme.

Netistä bongasimme Vienna House Andel’s Berlin -hotellin, jossa vietimme ensimmäiset neljä vuorokautta kuntoillen sen upeassa Fitness-keskuksessa (jossa oli aina tyhjää)  ja nauttien runsaista aamiaisista –  pysyi hyvin keho ja mieli balanssissa. Viikonloppuna oli sopivasti Saksojen yhdistymisen 30-vuotisjuhlat, ilmassa oli historian havinaa ja keskustassa ihmisvilinää.

Maanantaina vaihdoimme edullisempaan majoitukseen Berliinin keskustaan. Löysin kivan asunnon Tiergartenin lähistöltä. Hinta on hyvin edullinen siksi, että keittiössä puhaltaa kuivaaja: yläkerrasta oli tullut vedet alas. Tuollainen pikku juttu ei meitä reissaajia haittaa, hyvä kun on paikka missä nukkua.

Minusta on parasta, kun saa elää tavallista arkea eri maissa, ei sitä koko aikaa jaksa noita turistitouhuja. Käymme kaupassa ja laitamme ruokaa kotona. Mies juoksee lenkkejä Iitu-koiran kanssa lähipuistossa ja minä teen työhommia kuunnellen radio Novaa. Iltaisin katselemme Netflixistä leffoja. Ihan kuin olisimme Tampereella, mutta uusi kulttuuri ja ympäristö luo tähän kaikkeen seikkailutunnelman.

Berliini on ihana kaupunki, täynnä elämää, valoja ja liikettä. Ihmiset ovat iloisia ja auttavaisia. Eilen yksi Hop On Hop Off -bussin kuljettaja päästi minut kadulta kyytiin, kun viittoilin apua pyytäen. Kun paljastui, että lippuni oli väärän firman, sain silti jatkaa matkaa kyydissä majapaikkaamme. Täällä Berliinissä minua on luultu useaan kertaan espanjalaiseksi. Se on erittäin miellyttävä juttu, sillä kaikista maista rakastan eniten Espanjaa.

Viikon pysähdys näin heti matkan alussa, kuudentena päivänä, oli harmillinen ja opettavainen takaisku. Oli kiva nähdä, että matkakumppani kokee asiat samalla tavalla. Että näistä ongelmista selvitään päivä kerrallaan, ei tämä nyt maailmaa eikä ainakaan meidän matkaamme kohti etelää pysäytä… vähän vain viivästyttää.

Tänään on jännittävä päivä. Saamme tietää, pääsemmekö tien päälle jo perjantaina vai täytyykö etsiä uusi majapaikka Berliinistä vielä ensi viikoksi. Toivotaan, että saisin pian laittaa toppatakin matkailuaton takatilaan odottamaan ensi kevättä.

Krakovaan on luvattu viikonlopuksi 15 astetta lämmintä.

Pala pohjoista Puolaa

Marraskuinen Puola on melkein yhtä harmaa ja sateinen kuin Suomi. Onneksi sentään on ollut aika lämmintä, yli kymmenen astetta.

 

Ajoimme viikonloppuna Baltian maat läpi yhden pysähdyksen taktiikalla. Aktiivisesti salitreeniä harrastava reissumies tarvitsee säännöllisesti kuntosalikäyntejä, siksi yövymme matkailuauton sijaan välillä myös treenitilan sisältävissä hotelleissa (joissa on herkulliset aamiaiset).

Nettihaulla löysin Latvian pääkaupungista Riikasta Bellevue Park Hotel Rigan hintaan 55 euroa yö. Hotelli ei ollut kovin lemmikkiystävällinen: yöpyminen kahdelta pieneltä koiralta olisi maksanut 40 euroa (ilman aamupalaa). Reissusesset saivat matkailuauton kahdestaan käyttöönsä, koirien yö meni hyvin, vaikka vähän sitä jännitinkin – kävin varmuuden vuoksi nukkumassa osan yötä autossa.

Puola on iso ja monipuolinen maa. Viime vuoden reissulla ihastuin eteläisemmässä Puolassa ystävällisiin kielitaitoisiin ihmisiin, nyt ei ole ollut pohjoisessa ihan samanlaiset fiilikset.

Sunnuntaina ajelimme historialliseen kohteeseen, Hitlerin tukikohtana vuosina 1941-1944 toimineeseen Wolfsschanzeniin eli Sudenpesään. Vaikuttava ja vähän pelottavakin paikka, alueen leirintäalueella oli aavemaisen hiljaista näin turistikauden ulkopuolella. Suositussa matkailukohteessa on menossa syksyn kunnostusoperaatio, paikka vilisee puolalaisia rakennusmiehiä. Yksi teki ja kolme katseli -metodi näyttää olevan edelleen voimassa.

Matkamme jatkui kohti Gdanskia. Saimme opettavaisen annoksen puolalaisesta tienhoidosta. Reitillä oli yllättäen tie poikki, jonka jälkeen ajauduimme erittäin huonokuntoiselle kiertotielle. Matkailuauto ja kuski olivat kovilla, kun ajelimme 20 kilometriä tunnissa perunapeltoa muistuttavalla tiellä. Kahdensadan kilometrin matkalle tuli kestoa hurjat neljä tuntia.

Puolalaiset hautausmaat ovat huikaisevan kaunis näky tähän aikaan. Haudat ovat kukkien ja kynttilälyhtyjen peitossa. Testasimme huoltoaseman yhteydessä kameravalvonnassa olevan ilmaisen pysäköintialueen, jota käyttävät erityisesti rekkakuskit. Onneksi on hyvät unenlahjat, nukuin sikeästi vaikka rekkaralli kävi viereisellä tiellä. Näitä paikkoja kannattaa hyödyntää toistekin, säästyy rahaa muuhun elämiseen.

Toisen maailmansodan historiasta kertova museo Gdanskissa on kiinnostava kohde, mutta ei mikään wow-elämys. Esimerkiksi Belfastin Titanic-museo oli paljon parempi, siellä oli hyödynnetty nykyajan digitekniikkaa ja luotu eläviä videoesityksiä vahvistamaan tarinaa. Vaikuttavimmat kohteet Gdanskin museossa olivat ne tilat, joissa oli musiikin keinoin tuotu tuskan tunnelma. Esimerkiksi huone, jossa oli holokaustissa kuolleiden juutalaisten kuvia.

Suunnitelmissa oli yöpyä naapurissa sijaitsevassa Sopotissa, mutta kummankin veri veti tien päälle. Paikallisessa supermarketissa meiltä olivat kananmunat hukassa. Kun myyjät eivät osanneet englantia, päätin havainnollistaa sanomaani hokemalla kot-kot ja näyttämällä käsillä pyöreitä munia. Nuorta myyjätyttöä vain nauratti, mitähän kuvitteli minut kysyvän? Löytyihän ne munat lopulta ihan omin avuin.

Päätimme ajella pienen matkan Saksan suuntaan ja bongata netistä sopivan kuntosali-hotellin. Yllättävän heikosti on hotelleissa kuvia siitä, millainen sali on tarjolla. Ilmeisesti tämä seikka ei ole kovinkaan monelle merkitsevä valintatekijä.

Keskiviikkoaamuun heräsimme Itämeren rannalta Ustkasta Hotelli Rejsistä. Yö maksoi vain 56 euroa kahdelta ja aamupala oli elämys. Myös ystävällinen palvelu ansaitsee kiitokset, ei ihme että tämä hotelli on rankattu Bookin.comissa 9,6 arvoiseksi.

Heippa Suomi ja talvi

Ei tätä tunnetta voi edes selittää. On ihanan irrallinen fiilis kaikesta, kun laiva lähti satamasta kohti Tallinnaa. Eurooppa on auki meille ja me uusille kokemuksille. 

Ensimmäinen yö karavaanarina vahvisti tunnetta, että tämä on niin minun juttuni. Pikkuruinen liikkuva koti on kätevä parkkeerata vaikka satamaan. Nukun niin sikeästi, ettei vieressä kulkeva ratikka häirinnyt. Tosin aamuyöstä alkoi vähän tökkiä, kun lipputangon naru hakkasi puolen minuutin välein tankoon.

Aamukahvia piti vähän soveltaa, kun ei ollut sähköä saatavilla. Kiehautin veden ja laskin sen kahvikeittimen suodattimen läpi. Ei ihan yhtä maukasta, mutta meillä oli sentään kahvia tarjolla autojonossa aamulaivaan.

Perjantai 1. marraskuuta oli sopivan juhlallinen päivä lähteä, on tullut reissattua yhtä matkaa tuon Euroopan karttaa tutkailevan miehen kanssa puoli vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että joku kolahtaa näin vahvasti yli viisikymppisenä. Ehkä sen takia tätä juttua osaa arvostaakin niin paljon.

Viime reissullakin mukana olleet koiratyttöset saivat matkailuautosta oman ”huoneen” suihkutilasta, mäyräkoira Oona kyllä hiukan haukkui tätä ratkaisua. Siellä tyttöset nyt seilaavat meren yli, me ihmiset jouduimme laivan baariin katselemaan muiden aamunousuja. Tallinnaan matkaavat suomalaiset ovat jo hyvässä hiprakassa.

Meille tämä merimatka on vasta alku kaikelle ihmeelliselle. Edessä on tuhansia ajokilometrejä ja uusia maita, kiireettömiä aamuja, pitkiä lenkkejä upeissa maisemissa, puskaparkkeja merenrannalla, leppoisia iltoja kirjojen parissa ja huikeita kokemuksia, joita voi sitten vanhana muistella.

Nautin tunteesta, kun en tiedä missä seuraavan yön nukun. Onko se matkailuauto vai idyllinen hotelli? Asioita ei tarvitse päättää etukäteen, nyt eletään fiiliksen mukaan. Matkasuunnitelmaamme kuuluu toistaiseksi vain kaksi päivämäärää – 1. joulukuuta Pohjois-Makedonian pääkaupunki Skopje ja 27. joulukuuta Espanjan Alicante. Tuolloin saamme reissuseuraa Suomesta. Jännittävää nähdä, ketä muita tuttuja matkareitillemme osuu.

Kun laiva lähti Helsingistä, ei tarvinnut taakseen katsella. Edessäpäin on niin paljon mielenkiintoisempaa tulossa. Ja mikä parasta, lämpöä ja valoa. Vielä saamme nauttia viimeisistä suomalaissävelistä Pasi Vainionperän tulkitsemana.

Irlantilaiskierroksilla

Ring of Kerry, juoksulenkki vihreän saaren maisemissa, historiaa avaava linnamuseo ja irlantilainen pubikierros. Nyt on aika monta kierrosta koettuna tässä hyväntuulisten ihmisten maassa.


Ring of Kerry -kierros on ehdottomasti kokemisen väärti. Maisemat ovat huikeat, niin karua ja kaunista. Kierroksella voi vierailla muun muassa Kerry Cliffseillä, kalliolla joiden muoto luotiin 400 miljoonaa vuotta sitten.

Historiasta pitävälle sopiva kohde on myös Burranty Castle ja Folk park. Sieltä löytyy iso linna ja pikkuinen kylä, kumpikin on hyvä aikamatka menneisyyteen. Pubikierros puolestaan on hyvä näköalapaikka nykyisyyteen. Siellä kuulee myös vakavaa pohdintaa asiasta kuin asiasta. Eräänkin miesporukan syvällisiä keskusteluja kuunneltuani oli pakko käydä tarjoilijalta kysymässä, että puhuvatko miehet usein kaljatuopin ääressä tuolla tavoin. Kyllä kuulemma puhuvat, ja kun tarjoilija kuuli minun olevan Suomesta, hän lisäsi: Me vihaamme brittejä yhtä paljon kuin te venäläisiä.

Vietimme reissun viimeisen viikonlopun Kilkennyssä, noin parinkymmenen tuhannen asukkaan pikkukaupungissa. Kun edellinen majoitus oli hulppea mökki merenrannan lähellä, täällä majoituimme pubin yläkerrassa sijaitsevaan B&B-paikkaan. On kiva, kun on vähän kontrastia. Tosin illalla nukkumaan mennessä alakerrasta kantautuva musiikki oli sen verran kovalla, että välillä tuli mietittyä, että oliko tämä nyt sittenkään järkevä valinta. Toisaalta sijainti oli loistava ja pubimiljöössä nautitussa aamupalassa omanlaisensa fiilis. Vaihtelu on aina niin virkistävää.

Hiukan harmitti, kun tuli käytyä ennen aamiaista juoksulenkillä linnan muurien ulkopuolella. Jos olisin tiennyt, että paria tuntia myöhemmin samassa paikassa muurien sisäpuolella on joka lauantai juoksutapahtuma, olisin osallistunut siihen. Mainio idea lisätä kaupungin yhteisöllisyyttä, osa porukasta juoksi lastenvaunujen ja osa koirien kera. Ikähaitari oli alakouluikäisestä eläkeläisiin.

Auton tankissa oli sen verran runsaasti bensaa jäljellä, että päätimme viimeisenä reissupäivänä lähteä sunnuntaiajelulle Dublinin alapuolella sijaitsevalle Wicklow’n vuoristoon. Siellä sijaitsee yksi Irlannin tunnetuimmista nähtävyyksistä, varhaiskeskiajalla perustetun Glendaloughin luostarin rauniot.

Viimeisen yön majapaikka löytyi kätevästi noin kymmenen kilometrin päästä lentokentältä, viihtyisästä Malahidesta. Upean Grand Hotelin hinta-laatusuhde on kohdallaan, aamiainenkin oli tosi kattava. Siellä olisi ollut myös kuntosali ja uima-allas, joka jäi nyt kokematta. Onneksi tajusimme, että kannattaa palauttaa vuokra-auto jo edellisenä iltana ja välttää näin paniikki ennen aamulentoa. Meillä ei ollut nimittäin aavistustakaan, miten pitkään auton palautustarkastus tulisi kestämään. Se oli huippuidea, sillä vuokra-autofirman löytäminen lentokenttäalueelta ei ollutkaan niin helppo rasti kuin voisi etukäteen kuvitella. Varsinkin kun satoi kaatamalla ja tuli pimeä. Siinä vierähti autoillessa puolisentoista tuntia ennen kuin löysimme oikean osoitteen.

Kymmenen päivän kokemuksen perusteella voin sanoa, ettei Irlantia turhaan kehuta matkakohteena. Kaunis ja vauraan oloinen ystävällisten ihmisten maa, jossa taksikuskikin laulaa aariaa.

Aivot vasempaan päin

Tätä olin etukäteen jännittänyt Irlannin reissulla. Millaista olisi istahtaa auton rattiin ja lähteä kurvailemaan vasemmanpuolisia teitä?

Flizzr-autovuokraamon palvelu oli ystävällistä eikä ylimääräisiä vakuutuksia tyrkytetty (kuten netissä oli monessa kohdin varoiteltu). Kuvasimme siskon kanssa auton pienetkin pintavauriot siltä varalta, että palauttaessa tulee ongelmia ja lähdimme lievässä pintajännityksessä liikenteeseen. Onneksi olimme tilanneet automaattivaihteistolla kulkevan auton, olisi ollut aika vaikeaa käyttää vaihteita vasemmalla kädellä.

Ei vasemmalla puolella ajaminen ollutkaan niin vaikeaa kuin olin etukäteen kuvitellut, piti vain olla tosi tarkkana erityisesti risteyksissä. Sovelsin en ohita kertaakaan -taktiikkaa ja ajelin kiltisti jonon jatkona. Kun ajokaistoja on neljä, sinne mahtuu hyvin sekaan yksi peesaileva suomalaisnainen.

Vuokra-automme on hybridi ja se päästelee välillä omituisissa kohdissa ääniä.  Mietimme siskon kanssa, että voisiko takapenkillä olla liian painavaa tavaraa ilman turvavöitä… sitten järkeilimme, että ehkäpä se piippaakin, kun auto on liian lähellä keskiviivaa. Ja kun tarkemmin tiirailin mittaritaulua, niin siellähän oli ihan selvä symboli, joka näytti millä puolen autoa uhkaa törmäämisvaara.

Irlannissa on monilla teillä kummankin puolin ajokaistaa pieniä pallukoita, jotka estävät ajamisen liian lähellä reunaa tai keskiviivaa. Kätevää, auton renkaat alkavat ajaessa naputtaa kun on väärässä kohtaa tietä. Tietullisysteemi on vielä pikkuinen mysteeri, eiköhän se ajan kanssa selviä, milloin ja mitä pitää maksaa.

Dublin oli pienoinen pettymys, lieko osasyynä sateinen sää vai maanantaifiilis. Kaupungin läpi kulkeva Liffey-joki oli vähävetinen ja sen varrella rumia rakennuksia. Muun muassa viikinkien elämää esittävä Dublinia oli museona jämähtänyt kauas Titanic Belfast -museosta (kuka haluaa enää videoaikakaudella katsella rumia vahanukkeja?) ja Trinity Collageen oli niin pitkä jono, että skippasin sen suosiolla ja painuin pienen shoppailukierroksen jälkeen kämpille päivänokosille.

Päädyimme autoreissulla ensimmäiseksi yöksi Waterfordin lähellä sijaitsevaan pieneen Duncannon rannikkokylään. Merenrannalla kävellessä tuli hurmaavan ajaton tunnelma, juuri tällaisten maisemien ja fiilisten takia halusin Irlantiin. Hyvää fiilistä lisäsi se, että majoitusvalintamme Seashells B&B osui nappiin. Viihtyisä kolmen huoneen pikku majatalo tarjoaa idylliset olosuhteet. Talon emäntä oli kahden koiransa kanssa juuri sitä, mitä minäkin haluaisin joskus vielä olla: vastaanottamassa kansainvälisiä vieraita majatalooni.

Toinen autoilupäivä vei meidät läntiselle puolelle saarta, kuuluisan Ring of Kerry -reitin varrelle. Matkan varrelle osui upeita linnoja, vuoristomaisemia, idyllisiä pikkukyliä ja Killarneyn kansallispuisto, joka oli muuten tähänastisen autoiluni haastavin rasti. Jos olisin tiennyt, että kapealla vuoristotiellä tulee vastaan kymmenkunta turistibussia, en olisi ikinä tuolle reitille lähtenyt. Aika monta suomalaista kirosanaa tuli päästettyä, kun annoin peruuttamalla busseille tilaa. Olen todella surkea peruuttelija, joten tämä päivä ilman peltivaurioita tai ojaanajoja on pienoinen ihme.

Löysin kiinnostavan airbnb-majoituksen pienestä Sneemin kylästä – pihamökin, joka oli livenä vielä upeampi kuin kuvissa. Jännittäväksi paikan tekee se, että Glasnacree House and Gardensin entinen omistaja oli hollantilainen huumeparoni. Voi vaan kuvitella, että millaisia tyyppejä tässä mökissä on aikaisemmin majaillut. Toivottavasti kukaan ei ole päässyt täällä hengestään ja jäänyt kummittelemaan. Tai löytyisiköhän tuolta hulppeasta puutarhasta joku vanha aarrekätkö?

 

 

 

Kymmenen päivää Irlantia

Mitä kaikkea ehtii nähdä ja kokea, kun lentää kymmeneksi päiväksi Irlantiin? Sen me aiomme siskon kanssa seuraavaksi selvittää.

Dublinin lentokentältä kulkee kätevästi pikavuoro Belfastiin, saaren pohjoisosasta on hyvä aloittaa tutustuminen Irlantiin. Ainakin vielä, kun Brexit ei häiritse liikkumista.

Pohjois-Irlannin pääkaupunki on jäänyt mielikuviini pommitusten kaupunkina. Nyt kun tuli tilaisuus tutustua tuohon 333 000 asukkaan Belfastiin, se vaikuttaakin ihan elinvoimaiselta paikalta. Iloisen oloisia ihmisiä, paljon rakennustyömaita keskustassa ja sopivasti vilinää kaupoissa – emme muuten törmänneet yhteenkään suomalaiseen turistiin, se on aika harvinaista nykyään Euroopassa. Opastetulla kiertoajelulla tuli useaan otteeseen selväksi, että muurit ovat tärkeä osa historiaa, mutta myös tätä päivää. Yllätys oli, että muuri kuulemma suljetaan edelleen yöksi.

Kaupungissa rakennettu Titanic on hyödynnetty Belfastissa turismille. Legendaarisen laivan nimeä kantava Titanic Belfast -museo on kokemisen arvoinen paikka, se kertoo vauraan teollisuuskaupungin elämästä. Olin vaikuttunut tavasta, kuinka museossa ja sen naapurissa sijaitsevassa museolaiva SS Nomadicissa oli käytetty videoita hyväksi. Pääsin muun muassa kokemaan, millaiselta näytti Titanicin sisällä. Näyttelyä oli myös elävöitetty videoilla, joissa ihmishahmot esiintyivät esimerkiksi haaksirikkoutuneen laivan hyteissä. Niistä jäi vähän jännä olo – hiukan kuin haamuja.

Parissa päivässä ei ehdi nähdä kuin pienen osan Belfastia, mutta se ei näin nopeatempoista matkailijaa haittaa. Viime talven autoreissu Euroopassa opetti, ettei matkalla kannata ahnehtia liikaa turismia. Siitä tulee helposti ähky olo. Tykkään elellä myös normaalia elämää paikassa, jossa satun olemaan reissussa. Juoksulenkit ovat mielenkiintoinen kurkistusikkuna lähimiljööseen ja lauantai-illan kruunasi leffateatterissa Downtown Abbey.

Mieli on palannut viime päivinä useaan otteeseen vuoden takaiseen aikaan, kun lähdimme siskon ja koirien kanssa ensimmäiselle kuukauden mittaiselle autoreissulle Eurooppaan. Kuinka jännittävää oli, kun lähtö läheni päivä päivältä. Nyt jännitys kohdistuu tiistaihin, kun meille on varattuna vuokra-auto kuudeksi päiväksi. Saa nähdä, millainen seikkailu siitä tulee, ihan pikkuisen hirvittää. Mutta sitä ennen Dublin saa näyttää parhaat puolensa.