Karavaanarihöppänät Kroatiassa

Nyt alkaa reissu olla siinä vaiheessa, että viikonpäivät pitää tarkistaa kalenterista ja vaatetus on kaikkea muuta kuin klassista tai tyylikästä. Meistä on tullut todellisia karavaanareita.

Neljän viikon roadtripin jälkeen olo on kuin entisellä lintulaudalla – ihan pihalla. Ajantaju on kadonnut ja päivät sulahtavat lepposaksi muistojen helminauhaksi. Yllättävää, miten vähän voi vuorokaudessa saada aikaan ja toisaalta, miten paljon ehtii samassa ajassa nähdä ja kokea auton ikkunasta tuijotellen.

Olen rikkonut kaikki rajani, mitä tulee tyylittömään pukeutumiseen. Suurimman osan ajasta olen kulkenut kukkaisissa muovikengissä ja vaatteissa, joissa pääpointtina ovat mukavuus, pehmeys ja joustavuus. Yöunet tapaavat venyä melkein kymmeneksi tunniksi ja elämä sujuu rauhalliseen tahtiin eteenpäin, samalla kun maisemat ja maat vaihtuvat. Tämäkö on nyt sitä downshiftausta?

Liikuntaa olen toki harrastanut kohtuullisesti. Kipeä tulehdus kantapäässä on estänyt juoksemisen, mutta olen tutustunut eri maiden kuntosaleihin. Edullisimpaan oli päivän pääsymaksu vain euron, kalleimpaan seitsemän euroa.

Viime viikonlopun jälkeen matka jatkui Unkarista huikaisevan kauniiseen Kroatiaan. Ensimmäinen yö sujui pohjoisessa Ogulissa rekkaparkissa, se on aina kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tosin ei leirintämaksutkaan Kroatiassa päätä huimaa, alle kahdellakymmenellä eurolla saa turvallisen yöpymispaikan lisäksi sähkön ja wifin käyttöönsä. Ongelmana on vain, ettei tähän aikaan vuodesta monikaan karavaanarialue ole auki.

Kiitokset ystävälleni Tiinalle, joka liitti minut Facebookin suomalaiseen Karavaanarit ulkomailla -ryhmään, sieltä olemme saaneet hyviä vinkkejä matkantekoon. Esimerkiksi sen, missä voi Kroatiassa täyttää suomalaiset kaasupullot. Samoin saimme sieltä vinkin, että kannattaa yöpyä Omaksessa Autocamp Sirenassa. Se on ollut tähänastisen karavaanarielämämme kaunein yöpaikka. Auto oli parkissa korkealla kallioisella merenrannalla, mitkään kuvat eivät tee oikeutta näkymille. Sirenaa voi suositella myös sen ystävällisen palvelun takia. Isäntäväki piti meistä hyvää huolta ja varmisteli moneen otteeseen, että kaikki on kunnossa.

Ihan toisenlainen, mutta vieläkin vaikuttavampi karavaanarikohde on Dubrovnikista hiukan etelään sijaitsevassa Kuparissa. Löysimme sieltä avoinna olevan Camping Danijela Matkovica -leirintäalueen, joka sijaitsi kätevästi isoa kauppakeskusta vastapäätä. Harvoin sitä saa matkailuauton pöydän äärestä katsella kaupan ovelle.

Tämä leirintäalue on kuin aikahyppy menneisyyteen, huoltokatoksen suihkuissa on ovien sijaan tuulessa keveästi heiluvat verhot. Oli upea tunne peseytyä melkein ulkosalla, toki jonkin aikaa piti itseään karaista, että malttoi sammuttaa suihkun ja hipsiä sateessa läpi pihan matkailuautoon. Lämpöä on viitisentoista astetta ja öisinkin on ihanan lämmin, kuin Suomen kesäöinä. Ja linnut, en muistanutkaan kuinka äänekkäästi ne laulavat yöaikaan. Ihan samoin kuin vuosi sitten talvellla Fuengirolassa.

Tutustuimme 60 vuotta toimineen leirintäalueen nykyiseen emäntään Danijelaan ja saimme kuulla, kuinka suku oli menettänyt sodan takia rantahotellin ja miten ihmiset olivat joutuneet muuttamaan pois moneksi vuodeksi evakkoon kotiseudultaan. On se hurjaa, kuinka erilaisen elämän minun ikäiseni nainen on elänyt toisella puolen Eurooppaa, kun sota katkaisi kehityksen 30 vuotta sitten. Danijela totesikin, että kovat kokemukset ovat jättäneet jälkensä kaikkeen.

Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä lähellä sijaitsevassa armeijan entisessä Kuparin lomakylässä, jonka rauniot odottavat lohduttomana kunnostajaa. Korjaussumma on arviolta sata miljoonaa euroa. Viiden ison hotellin alue on hurja muistomerkki, toki edelleen tuhottuja rakennuksia näkyy eri puolella Kroatiaa.

Balkanin kautta kulkeva reitti on ollut hyvä opintomatka, uusia maita on syntynyt tänne vaikka kuinka monta. Tulleja ja tietulleja tuli matkan varrella niin tiuhaan tahtiin, että kerrankin ihmettelimme kun kysyivät kesken matkaa passeja: olimme tulleen huomaamattamme Bosnia-Hertzegovinan rajalle. No, tuli sitten silläkin maalla tallustelua hetkisen.

Montenegro oli siinä suhteessa yllätys, että vaikka maa ei kuulu Euroopan unioniin, siellä on valuuttana euro. Eikä sielläkään ollut ainutkaan leirintäalue avoinna. Meikäläisellä oli melkein rohkeus loppua, kun ajelimme pimeässä jyrkkiä vuoristoteitä. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuimme rannikkokaupunki Bariin, jossa parkkeerasimme auton muina miehinä hienostohotellin pysäköintipaikalle. Aamulla naapuriin oli ilmestynyt diplomaattiauto, joten olimme hyvässä seurassa.

Tänään oli vuorossa ensikosketus viikolla maanjäristyksessä kovia kokeneeseen Albaniaan. Maan pohjoisosa oli melkoinen kulttuurishokki, valtio näyttää olevan osittain vielä 1960-luvulla, kun katseli mopoja, aasivankkureita ja kaikkialla käypänä menopelinä olevia kottikärryjä. Niitä muuten usein työnsi nainen ja mies tepasteli johtotehtävissä vieressä. Roskia ja kulkukoiria oli järkyttävän paljon, vähän kyllä ihmetyttävät puheet uudesta nousevasta matkailumaasta. No, ehkäpä eteläisempi Albania näyttää ensi viikolla paremmat puolensa.

Päivän viimeinen rajanylitys oli Kosovossa. Tämän maan tullimies ei ollut turhan kohtelias, kysyi minulta englanniksi, että olenko väsynyt. Jaa no en, ehkä pitäisi vähän meikata tai jotain? Kosovon rajalla yllätti myös, että green card -vakuutus ei riittänyt. Piti ostaa 15 euron lisävakuutus autoa varten. Meillä oli kytiksessä erittäin edullinen kuntosalilla varustettu hotelli yhdessä pikkukaupungissa, mutta paikan päälle saavuttua huomasimme, että matkailuautoa on mahdotonta saada mihinkään parkkiin. Ei muuta kuin takaisin vuoristotietä isompaan kaupunkiin. Onneksi löytyi Prizren läheltä 24 tuntia auki oleva huoltoasema, jossa voi yöpyä.

On täällä Kosovossa todella edullista. Kaksi söi ravintolassa alle kympillä. Diesel maksaa 1,07 euroa/litra. Matkakilometrejä on tähän mennessä tullut mittariin vähän alle 5000.

Viiden maan viikko

On se kuulkaas uskomaton fiilis, kun kymmenen päivän epävarmuuden jälkeen pääsee jälleen omalla matkailuautolla tien päälle. Puskaparkki tuntuu niin ylellisyydeltä ja Euroopan maiden rajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin.

Olimme vuokranneet auton useaksi päiväksi, kun uuden vaihdelaatikon piti saapua vasta viikonlopun jälkeen. Yllätys oli viikko sitten perjantaina melkoinen, kun auto olikin ajokunnossa. Onneksi vuokra-auton sai palauttaa ja pääsimme jatkamaan matkaa omalla autolla.

Viikonlopun aikana tutustuimme toisen maailmansodan aikaisiin kohteisiin. Minulle tulivat tutuksi Halben taistelu ja Seelowin kukkulat. Ja Puolan maantien kukkulat, en ole koskaan kokenut niin huonokuntoista päällystettyä tietä. Tie oli niin kamalassa kunnossa, että suunnitelmissa ollut Krakova jäi tuleviin reissuihin ja auton nokka suuntautui kohti Itävaltaa.

Olemme testanneet monenlaisia puskaparkkeja ja todenneet, että niiden hinta-laatu-suhde on erinomainen. Rekkojen kanssa samassa parkissa on välillä vähän äänekästä, mutta turvallista. Sunnuntaina Puolassa, maanantaina Tsekissä, tiistaina Itävallassa, keskiviikkona Slovakiassa ja torstaina Unkarissa. Sopivan nopeatempoista matkailua ja opettavaisia kokemuksia. Tiemaksuissa voisi olla kyllä selkeämpi systeemi, aika monta maata on nyt ajettu tuurilla ja tulliteitä välttäen.

Harmillista ja ymmärrettävää on, että kuntosalit sijaitsevat kaupungeissa niin keskustassa, että sieltä on vaikea löytää matkailuautolle parkkipaikkaa. Kun taas hakee pienemmillä paikkakunnilla GoogleMapsista kuntosalia, se saattaa ohjata keskelle jorpakkoa, jossa salin sijaan juoksentelee kanoja. Näin kävi meillä Tsekeissä.

Itävallassa kuvittelin, että Slovakian rajan läheisyydessä on paljon nähtävää. No ei kyllä ole tähän aikaan vuodesta – ei ole edes leirintäalueita, jotka olisivat auki. Alkoi melkein usko loppua, kun ilta pimeni eikä löytynyt sopivaa yöpymispaikkaa. Onneksi saimme parkkeerata matkakotimme erään hotellin edustalle.

Slovakiassa oli samantyyppisia leirintäongelmia, joten päädyimme pitkästä aikaa hotelliyöhön. Löysin kauniin ja edullisen hotellin, mutta ongelmaksi koitui tällä kertaa mäyräkoiramme Oona. Reissusesset ovat tähän saakka nukkuneet kiltisti autossa, sillä monissa hotelleissa on koirakielto. Oona päätti, että tämä järjestely loppuu nyt. Mäykky piti sellaista mekkalaa, että ulvonta kuului hotellihuoneeseemme saakka. Häätöä pelätessäni painelin kiltisti nukkumaan koirien kanssa matkailuautoon. No, sain sentään nauttia kuntosalista, wifistä ja herkullisesta hotelliaamiaisesta. Saa nähdä, tuleeko tästä Oonalle uusi paha tapa.

Matkamme on edennyt Unkariin Balaton-järvelle. Tässä maassa päivittäisten ruokaostosten teko on eräänlainen elämys. Hinnat ovat taivaissa, pienetkin ostokset maksavat pari tonnia eli reilut kuusi euroa. Kieli on niin ihmeellistä, että esimerkiksi rahkaa en ole löytänyt kaupasta.

Reissun aikana olen huomannut, että Euroopassa suurin osa leikkeleistä ja siivujuustoista myydään 100–150 gramman pakkauksissa. Eli ei täällä ainakaan muovia säästellä. Toisaalta Unkarista löytyi Spar-kauppa, jossa on perinteinen lihatiski. Kun en unkaria osaa puhua, sanoin vain ”same” ja sain samaa kuin edellinen ostaja. Hyvin toimii kielitaidottomana.

Hupsista, miten nopeasti aika kuluu. Olemme olleet reissussa jo kolme viikkoa ja kotiin Tampereelle näyttää navigaattorin mukaan olevan 2500 kilometriä. Seikkailu jatkuu kohti lämpöisiä maisemia. Toivottavasti pysytte messissä.

Auto pisti paussin Berliiniin

Matkailuauton vaihteissa oli ilmennyt matkan varrella pientä häikkää, mutta kun pakki teki stopin vähän ennen Berliiniä, alkoi hirvittää. Mitenkäs matka tästä jatkuu?

 

Vaihdelaatikko päätti, että nyt riittää. Eihän siinä auttanut kuin nöyrtyä isompien moottoreiden armoille. Onneksi saimme yöpyä ympäri vuorokauden auki olevan huoltoaseman pihalla Berliinin esikaupunkialueella ja totuttautua yllättävään tilanteeseen.

Kahdesta asiasta olen tässä tilanteessa kiitollinen: Autoliiton plusjäsenyydestä ja siitä, että tämä tapahtui Saksassa. Puolassa asioiden hoitaminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa jo kielen takia. Soitto Autoliittoon ja saimme ammattilaisen huolehtimaan auton korjausasioista. Lisäksi Autoliitto korvasi kahden vuorokauden hotelliyöt koko porukalle.

Seuraavana aamuna saapui hinausauto. Olihan se vähän erilainen sightseeing-kiertoajelu, kun etsimme kaupungista sopivaa korjaamoa. Vasta kolmas paikka oli riittävän iso, sellainen että sinne mahtui meidän matkailuauto halliin ja saatiin nosturilla ylös. Tuossa vaiheessa emme vielä tienneet, kuinka pitkäksi aikaa joudumme evakkoon matkakodistamme.

Netistä bongasimme Vienna House Andel’s Berlin -hotellin, jossa vietimme ensimmäiset neljä vuorokautta kuntoillen sen upeassa Fitness-keskuksessa (jossa oli aina tyhjää)  ja nauttien runsaista aamiaisista –  pysyi hyvin keho ja mieli balanssissa. Viikonloppuna oli sopivasti Saksojen yhdistymisen 30-vuotisjuhlat, ilmassa oli historian havinaa ja keskustassa ihmisvilinää.

Maanantaina vaihdoimme edullisempaan majoitukseen Berliinin keskustaan. Löysin kivan asunnon Tiergartenin lähistöltä. Hinta on hyvin edullinen siksi, että keittiössä puhaltaa kuivaaja: yläkerrasta oli tullut vedet alas. Tuollainen pikku juttu ei meitä reissaajia haittaa, hyvä kun on paikka missä nukkua.

Minusta on parasta, kun saa elää tavallista arkea eri maissa, ei sitä koko aikaa jaksa noita turistitouhuja. Käymme kaupassa ja laitamme ruokaa kotona. Mies juoksee lenkkejä Iitu-koiran kanssa lähipuistossa ja minä teen työhommia kuunnellen radio Novaa. Iltaisin katselemme Netflixistä leffoja. Ihan kuin olisimme Tampereella, mutta uusi kulttuuri ja ympäristö luo tähän kaikkeen seikkailutunnelman.

Berliini on ihana kaupunki, täynnä elämää, valoja ja liikettä. Ihmiset ovat iloisia ja auttavaisia. Eilen yksi Hop On Hop Off -bussin kuljettaja päästi minut kadulta kyytiin, kun viittoilin apua pyytäen. Kun paljastui, että lippuni oli väärän firman, sain silti jatkaa matkaa kyydissä majapaikkaamme. Täällä Berliinissä minua on luultu useaan kertaan espanjalaiseksi. Se on erittäin miellyttävä juttu, sillä kaikista maista rakastan eniten Espanjaa.

Viikon pysähdys näin heti matkan alussa, kuudentena päivänä, oli harmillinen ja opettavainen takaisku. Oli kiva nähdä, että matkakumppani kokee asiat samalla tavalla. Että näistä ongelmista selvitään päivä kerrallaan, ei tämä nyt maailmaa eikä ainakaan meidän matkaamme kohti etelää pysäytä… vähän vain viivästyttää.

Tänään on jännittävä päivä. Saamme tietää, pääsemmekö tien päälle jo perjantaina vai täytyykö etsiä uusi majapaikka Berliinistä vielä ensi viikoksi. Toivotaan, että saisin pian laittaa toppatakin matkailuaton takatilaan odottamaan ensi kevättä.

Krakovaan on luvattu viikonlopuksi 15 astetta lämmintä.

Pala pohjoista Puolaa

Marraskuinen Puola on melkein yhtä harmaa ja sateinen kuin Suomi. Onneksi sentään on ollut aika lämmintä, yli kymmenen astetta.

 

Ajoimme viikonloppuna Baltian maat läpi yhden pysähdyksen taktiikalla. Aktiivisesti salitreeniä harrastava reissumies tarvitsee säännöllisesti kuntosalikäyntejä, siksi yövymme matkailuauton sijaan välillä myös treenitilan sisältävissä hotelleissa (joissa on herkulliset aamiaiset).

Nettihaulla löysin Latvian pääkaupungista Riikasta Bellevue Park Hotel Rigan hintaan 55 euroa yö. Hotelli ei ollut kovin lemmikkiystävällinen: yöpyminen kahdelta pieneltä koiralta olisi maksanut 40 euroa (ilman aamupalaa). Reissusesset saivat matkailuauton kahdestaan käyttöönsä, koirien yö meni hyvin, vaikka vähän sitä jännitinkin – kävin varmuuden vuoksi nukkumassa osan yötä autossa.

Puola on iso ja monipuolinen maa. Viime vuoden reissulla ihastuin eteläisemmässä Puolassa ystävällisiin kielitaitoisiin ihmisiin, nyt ei ole ollut pohjoisessa ihan samanlaiset fiilikset.

Sunnuntaina ajelimme historialliseen kohteeseen, Hitlerin tukikohtana vuosina 1941-1944 toimineeseen Wolfsschanzeniin eli Sudenpesään. Vaikuttava ja vähän pelottavakin paikka, alueen leirintäalueella oli aavemaisen hiljaista näin turistikauden ulkopuolella. Suositussa matkailukohteessa on menossa syksyn kunnostusoperaatio, paikka vilisee puolalaisia rakennusmiehiä. Yksi teki ja kolme katseli -metodi näyttää olevan edelleen voimassa.

Matkamme jatkui kohti Gdanskia. Saimme opettavaisen annoksen puolalaisesta tienhoidosta. Reitillä oli yllättäen tie poikki, jonka jälkeen ajauduimme erittäin huonokuntoiselle kiertotielle. Matkailuauto ja kuski olivat kovilla, kun ajelimme 20 kilometriä tunnissa perunapeltoa muistuttavalla tiellä. Kahdensadan kilometrin matkalle tuli kestoa hurjat neljä tuntia.

Puolalaiset hautausmaat ovat huikaisevan kaunis näky tähän aikaan. Haudat ovat kukkien ja kynttilälyhtyjen peitossa. Testasimme huoltoaseman yhteydessä kameravalvonnassa olevan ilmaisen pysäköintialueen, jota käyttävät erityisesti rekkakuskit. Onneksi on hyvät unenlahjat, nukuin sikeästi vaikka rekkaralli kävi viereisellä tiellä. Näitä paikkoja kannattaa hyödyntää toistekin, säästyy rahaa muuhun elämiseen.

Toisen maailmansodan historiasta kertova museo Gdanskissa on kiinnostava kohde, mutta ei mikään wow-elämys. Esimerkiksi Belfastin Titanic-museo oli paljon parempi, siellä oli hyödynnetty nykyajan digitekniikkaa ja luotu eläviä videoesityksiä vahvistamaan tarinaa. Vaikuttavimmat kohteet Gdanskin museossa olivat ne tilat, joissa oli musiikin keinoin tuotu tuskan tunnelma. Esimerkiksi huone, jossa oli holokaustissa kuolleiden juutalaisten kuvia.

Suunnitelmissa oli yöpyä naapurissa sijaitsevassa Sopotissa, mutta kummankin veri veti tien päälle. Paikallisessa supermarketissa meiltä olivat kananmunat hukassa. Kun myyjät eivät osanneet englantia, päätin havainnollistaa sanomaani hokemalla kot-kot ja näyttämällä käsillä pyöreitä munia. Nuorta myyjätyttöä vain nauratti, mitähän kuvitteli minut kysyvän? Löytyihän ne munat lopulta ihan omin avuin.

Päätimme ajella pienen matkan Saksan suuntaan ja bongata netistä sopivan kuntosali-hotellin. Yllättävän heikosti on hotelleissa kuvia siitä, millainen sali on tarjolla. Ilmeisesti tämä seikka ei ole kovinkaan monelle merkitsevä valintatekijä.

Keskiviikkoaamuun heräsimme Itämeren rannalta Ustkasta Hotelli Rejsistä. Yö maksoi vain 56 euroa kahdelta ja aamupala oli elämys. Myös ystävällinen palvelu ansaitsee kiitokset, ei ihme että tämä hotelli on rankattu Bookin.comissa 9,6 arvoiseksi.

Heippa Suomi ja talvi

Ei tätä tunnetta voi edes selittää. On ihanan irrallinen fiilis kaikesta, kun laiva lähti satamasta kohti Tallinnaa. Eurooppa on auki meille ja me uusille kokemuksille. 

Ensimmäinen yö karavaanarina vahvisti tunnetta, että tämä on niin minun juttuni. Pikkuruinen liikkuva koti on kätevä parkkeerata vaikka satamaan. Nukun niin sikeästi, ettei vieressä kulkeva ratikka häirinnyt. Tosin aamuyöstä alkoi vähän tökkiä, kun lipputangon naru hakkasi puolen minuutin välein tankoon.

Aamukahvia piti vähän soveltaa, kun ei ollut sähköä saatavilla. Kiehautin veden ja laskin sen kahvikeittimen suodattimen läpi. Ei ihan yhtä maukasta, mutta meillä oli sentään kahvia tarjolla autojonossa aamulaivaan.

Perjantai 1. marraskuuta oli sopivan juhlallinen päivä lähteä, on tullut reissattua yhtä matkaa tuon Euroopan karttaa tutkailevan miehen kanssa puoli vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että joku kolahtaa näin vahvasti yli viisikymppisenä. Ehkä sen takia tätä juttua osaa arvostaakin niin paljon.

Viime reissullakin mukana olleet koiratyttöset saivat matkailuautosta oman ”huoneen” suihkutilasta, mäyräkoira Oona kyllä hiukan haukkui tätä ratkaisua. Siellä tyttöset nyt seilaavat meren yli, me ihmiset jouduimme laivan baariin katselemaan muiden aamunousuja. Tallinnaan matkaavat suomalaiset ovat jo hyvässä hiprakassa.

Meille tämä merimatka on vasta alku kaikelle ihmeelliselle. Edessä on tuhansia ajokilometrejä ja uusia maita, kiireettömiä aamuja, pitkiä lenkkejä upeissa maisemissa, puskaparkkeja merenrannalla, leppoisia iltoja kirjojen parissa ja huikeita kokemuksia, joita voi sitten vanhana muistella.

Nautin tunteesta, kun en tiedä missä seuraavan yön nukun. Onko se matkailuauto vai idyllinen hotelli? Asioita ei tarvitse päättää etukäteen, nyt eletään fiiliksen mukaan. Matkasuunnitelmaamme kuuluu toistaiseksi vain kaksi päivämäärää – 1. joulukuuta Pohjois-Makedonian pääkaupunki Skopje ja 27. joulukuuta Espanjan Alicante. Tuolloin saamme reissuseuraa Suomesta. Jännittävää nähdä, ketä muita tuttuja matkareitillemme osuu.

Kun laiva lähti Helsingistä, ei tarvinnut taakseen katsella. Edessäpäin on niin paljon mielenkiintoisempaa tulossa. Ja mikä parasta, lämpöä ja valoa. Vielä saamme nauttia viimeisistä suomalaissävelistä Pasi Vainionperän tulkitsemana.