Kalajärvi lumoaa leppoisuudellaan

Suomalaisen karavaanarimatkailun sydän on tietysti sauna. Siellä voi aistia, kuinka ihmiset kohtelevat toisiaan. Ja millaisia tarinoita lämmössä kuuleekaan? Testasimme Kalajärven matkailukeskuksen sihisevän sydänalan.

Kun palasimme Reissumiehen kanssa maaliskuun alussa Euroopasta neljän kuukauden matkailuautoreissulta, oli korona-ahdistus vasta tulollaan. Viisitoista viikkoa ilman karavaanarielämää, sen jälkeen tuntui huikealta päästä jälleen tien päälle ja suunnata kohti Peräseinäjoella sijaitsevaa Kalajärven matkailukeskusta.

Kesäsäät ovat Suomessa nyt kohdallaan, mittari huitelee reilusti yli 20 asteen. Se kohottaa mukavasti myös mielialaa, täällähän ollaan kuin ulkomailla. Kalajärven matkailukeskuksen portista sisään ajettaessa aukeaa kaunis ja hoidetun näköinen caravan-alue. Saamme oppaaksemme alueisäntä Jani Hautaniemen. Mies kertoo viettäneensä alueella kesät jo lapsesta saakka, siitä on ollut hyvä jatkaa matkaa vakituiseksi kausipaikkalaiseksi.

Jani kertoo SF Caravan – Kalajärven systeemistä, jossa jokainen kausipaikkalainen tekee kausimaksun lisäksi neljä vuorokautta vapaaehtoistyötä. Jos ei ole aikaa tehdä itse, niin voi vaihtoehtoisesti palkata jonkun. Huumorimieheksi osoittautuva Jani on tehnyt jokavuotisesta työpestistään tradition, joka päättyy juhannuksen alla märkään polkaisuun polkupyörällä järveen. Hän esittelee meille viime vuoden videota, jossa peruukkipäinen pohjalainen elehtii hassuttelee kuin duudsoni ajellessaan pitkää laituria pitkin veteen.

Kalajärvellä on 250 paikkaa matkailuautoille ja vaunuille, lisäksi sieltä löytyy monen tasoista mökkimajoitusta. Peräseinäjoen keskustan kauppoihin on vain kolmen kilometrin matka ja Seinäjoelle ajelee alle puolessa tunnissa. Kyläkauppa Keskiselle on matkaa 30 kilometriä eivätkä Ähtärin pandatkaan kovin kaukana ole.

Kalajärven matkailukeskus on selvästikin lapsiperheiden suosiossa, heille on alueella hyvin palveluita. Törmäsin sattumalta tuttuun perheenäitiin, joka kertoi suunnitellun kuukauden mittaisen Espanjan matkan vaihtuneen viikoksi Peräseinäjoen Kalajärveen. Lapsia ei kuulemma muutos haitannut, olivat onnellisia kun pääsivät jo hyväksi koettuun tuttuun paikkaan.

Iltakävelyllä tutustuin myös pariskuntaan, jotka olivat lähteneet kolme kuukautta sitten Tukholmasta koronaa pakoon. Hyvinkäällä poikansa luona kevään asunut pari oli lähtenyt Kalajärvelle nauttimaan Suomen suvesta. Eikä Ruotsiin ole todellakaan kiire palata.

Ja se tärkein mittari eli yleisösauna. Kalajärven sauna yllätti oikein positiivisesti, se oli siisti ja tilava. Lauteilta löytyi Nousiaisista kotoisin oleva Miia ja ylöjärveläinen Susu tyttärineen. Naiset olivat tutustuneen vuosia sitten samassa paikassa ja olivat pitäneet yhteyttä Facebookissa. Kun kysyin heiltä, mikä on parasta täällä Kalajärvellä, yksi tytöistä totesi heti: ihmiset. Lisäksi nousi esiin alueen siisteys, leppoisa tunnelma ja hyvä porukkahenki. Sekin on tärkeää, ettei nipoteta turhista, vaan että ihmiset voivat pitää yhdessä hauskaa. Karaokea ja muuta ohjelmaa.

Harmillista, että ravintola joutui vielä sulkemaan ovensa iltakymmeneltä. Juuri tuohon aikaan olisi ollut niin hienoa mennä nauttimaan lasillinen viiniä ja ihailla mykistävän kaunista järvimaisemaa. Päiväsaikaan ihmisten täyttämä ranta rauhoittui melkein mystisen näköiseksi paikaksi.

Järven kauniit rannan muodot, poukamassa kasvavat kaksi puuta ihan kuin siinä Juha Tapion biisissä ja kahdestaan kulkeva pariskunta. Jotain niin kaunista:

”Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneet”

Paratiisi-Fugen varjossa

Millaista on elää karavaanarina Paratiisi-sarjasta tutussa Fuengirolassa, jossa ei edes rahalla saa mukavuuksia? 

Suomen eteläisin kaupunki Fuengirola on muuten kiva mesta, mutta sieltä puuttuvat palvelut karavaanareille. Itse asiassa koko Aurinkorannikko huutaa yrittäjää, joka loisi mukavat olosuhteet matkailuautoissa asuville. Tällä hetkellä löytyy läheisiltä leirintäalueilta tilaa vain Marbellasta, esimerkiksi Torremolinoksessa on aivan täyttä. Fuengirolassa ei ole enää toimivia leirintäalueita, vain on puskaparkkeeraukseen sopivia pysäköintialueita ilman mukavuuksia. Niistä me olemme viihtyneet eniten Sohailin linnan vieressä sijaitsevalla parkkipaikalla. Siellä on aina silloin tällöin portilla joku veloittamassa euron yöltä. Yleensä sinne saa vain ajaa eikä kukaan tule kyselemään maksuja.

Arkielämä karavaanarina on tullut tutuksi viime viikkoina, kun olemme ”jämähtäneet” Fuengirolaan. Päivärytmikin löysi oman uomansa: aamulla vähän työntekoa, sitten salille ja suihkuun ja illalla vielä töitä, jos niitä sattuu olemaan. No joka päivä ei meikäläinen ole salille jaksanut mennä, on täällä tullut aika lailla laiskoteltua.

Isoin mieltä askarruttanut asia on ollut auto, jossa on jatkuvasti korjattavaa. Kun saavuimme Fugeen, jarrulevyt ja -palat kuluivat edestä. Sitten meni muutaman viikon päästä jarrupalat ja satulat takaa. Eikä siinä vielä kaikki: espanjalainen nainen peruutti auton takapään ruttuun Lidlin parkkipaikalla. Korvausprosessi on vielä pahasti kesken, toivotaan että rahat tulevat jollain aikavälillä takaisin. Onneksi löysimme läheltä hyvän korjaamon, Betolazassa tanskalainen Maria on toiminut tulkkina ja auttanut meitä monessa.

Arjessa haastavinta on yllättäen se, että mistä saa autoon vettä. Huoltoasemalla on vesipiste, josta voi eurolla liruttaa hiukkasen auton tankkiin, mutta se ei auta pitemmän päälle. Pitää aina välillä lähteä pois Fugesta naapurikaupunkien leirintäalueille täyttämään vesitankki.

Toinen juttu on sähkö, lähinnä kannettava tietokone eli työkaluni. Pitää tämän tästä mennä ravintolaan tai kahvilaan lataamaan kone, että voin tehdä töitä. Varsinkin ravintolassa huvittaa, kun katselen turisteja jotka nauttivat lomastaan herkutellen. En enää itse ole turisti, vaan nomadi, joka elää ja tekee töitä siellä, missä aurinko paistaa.

Parasta tässä kaikessa on ollut meri ja valo. Matkailuautolla on helppo parkkeerata lähelle merta, ja olen nauttinut koirien kanssa hetkistä rannalla. Meressä on jotain niin voimaannuttavaa, että se korvaa arjen epämukavuudet. Auringonnousuja ja laskuja katsellessa koen onnen tunteita siitä, että tuli lähdettyä tähän seikkailuun. Ja Suomen säätiloja seuratessa tuo tunne kieltämättä vain vahvistuu.

 

Fuge on ihana, mutta meille reissuhenkisille parasta on se, että pääsemme pian taas tien päälle. Tämän viikon perjantaina alkaa paluumatka Euroopan läpi Suomeen, jossa toivottavasti ei ole silloin takatalvi.

Neljän maan ystävyyskierros

Pohjois-Makedonian pääkaupunki Skopje on hyvä kohde aloittaa kiertoajelu, sillä sinne voi lentää edullisesti Turusta. Näin teki ystäväni Anne, joka oli viikon mukana reissussa.

 

Lämpötila oli näinkin etelässä yllättävän lähellä nollaa, siksi valitsimme kierroksen ensimmäiseksi kohteeksi mahdollisimman eteläisen paikan. Se löytyi sopivan ajomatkan päästä Kreikan Thessalonikista, jossa odotti edullinen Airbnb-kohde. Kun luvataan halpa ja tilava asunto, pitäisi hälytyskellojen aina kilkutella: pesukone ei toiminut ja suihkusta tuli vain kylmää vettä.

Onneksi olemme reipashenkistä sakkia, aina yhden yön selviää pimeämmässäkin kämpässä. Toisaalta seuraavakin yö oli extremeä: vaikuttavan Meteora luostarien  rinteessä oli leirintäalue, jossa olimme ainoat asukkaat. Yö matkailuautossa, jälleen kylmä suihku ja satoi vettä. Mutta maisemat ja matkafiilis olivat kohdallaan.

Kolmas retkipäivä oli onneksi jo lämpöä tulvillaan. Löysimme Kreikan länsirannikolta Camping Drepano Igoumenitsan, joka sijaitsi pienellä mereen työntyvällä niemellä. Kaunis auringonlasku hyvän ystävän ja koirien kanssa rannalla, vähän viiniä ja yöuinti, mitäpä muuta sitä ihminen joulukuun iltana toivoisi?

Sitten olikin vuorossa sykkeet nostattava tieosuus. Nettiosoitteesta dangerousroads.org löytyy tie numero SH8 Albaniaan ja voin vakuuttaa, että se oli juuri tuota kaikkea. Vuorten rinteillä kulkevalta baanalta näki kauas ja alas merelle, lisäksi matkantekoa hidastivat välillä lehmät, lampaat ja aasien kanssa kulkevat paikalliset. Onneksi on taitava kuski ratissa, jyrkät serpentiinimutkat vetivät vertoja huvipuiston vuoristoradalle.

Majoituimme Albanian Vloressa hotelli Diamond Hill Hotel & Spassa, edullinen mutta tähän vuodenaikaan tuli vilu. Varmasti on lämpimämpään aikaan ihan passeli paikka, kun vielä ravintolan tarjoilu saadaan pelaamaan ammattitaitoisemmin. Nyt kaksi sai illallisen syötyä ennen kuin yksi sai oman annoksensa. Onneksi suihkusta tuli lämmintä vettä, sitä on oppinut tällä matkalla arvostamaan entistä enemmän.

Mietimme takaisin Skopjeen kahta reittivaihtoehtoa, joko Ohridin kauniin järvialueen kautta tai sitten ylempää Kosovosta. Sääennusteet näyttivät, että keskiosassa Pohjois-Makedoniaa saattaa sataa vuoristossa lunta, siksi päädyimme pohjoisen reittiin ja Kosovoon. Vähän kyllä arvelutti, kun tuo matka kulki juuri tapahtuneen maanjäristysalueen kautta. Jälkijäristyksiä oli ollut vielä pari päivää sitten. Ei sattunut onneksi lisäjäristyksiä meidän kohdalle eikä reittimme kulkenut pahimpien tuhoalueiden läpi.

Kosovon Prizren on eloisa kaupunki, nukuimme siellä rekkaparkissa jo edellisellä viikolla yhden yön, kun ajoimme hakemaan Annea Skopjesta. Kauniista kaupungista löytyy valitettavasti myös kurjia puolia. Ihmiset lämmittävät talojaan keräämillään märillä puilla, jotka savuttavat taivaalle savuvaipan. Ilma on raskas hengittää ja vaatteet haisevat kamalalta.

Järkyttävintä on katulapset. Tuntui tosi julmalta nauttia lämpimässä ravintolassa herkullista illallista, kun ikkunasta näkyi lapsi, joka oli käpertynyt makaamaan pahvin päälle lämmintä ilmaa virtaavalle kaukolämpöritilälle. Ohi kulkevasta nuorisoporukasta joku potkaisi pientä raukkaa, joka oli kadonnut kaupungin vilinään tullessamme ulos ravintolasta. Tilalle makaili nyt isompi koditon. Mitä ihmettä tuolle asunnottomien ongelmalle voisi tehdä? Kodittomia lapsia näkyi myös Pohjois-Makedonian pääkaupungin Skopjessa.

Prizrenissä tutustuimme kodittomaan koiraan, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Paroniksi ristimämme kaunis kullanruskea, leikkisä koiranpentu asustelee Kag Oil -huoltoaseman pihassa. Tuo parkkipaikka on muuten loistava karavaanarikohde, sillä naapurissa sijaitseva Hotel Kristal Palace tarjoaa (tietämättään) ilmaiseksi wifin käyttöön ja huoltoasemalta saa herkullista pizzaa kolmella eurolla. Kysyin huoltoaseman henkilökunnalta, että mikä tuon keltaisella korvamerkillä varustetun irtokoiran tarina on. Sen on vain joku jättänyt sinne ja koira viihtyy huoltoasemalla, koska siellä on ruokaa.

Kun seuraavalla viikolla yövyimme jälleen hyväksi koetulla parkkipaikalla, odottelimme että Paroni ilmestyisi tervehtimään. Ehdin jo huolestua, sillä kesti tovin kunnes tuttu koira istuskeli tuijottaen odottavasti matkailuautomme ikkunoihin. Kylläpä oli riemukas kohtaaminen, voi kun saisin Paronin jollain tavoin Suomeen ja löytäisin sille oman kodin. Valitettavasti en voinut ottaa sitä mukaan matkailuautoomme, jossa on jo kaksi haukkua.

Viikko hurahti nopeasti ja kilometrejäkin taittui yli 1300. Oli niin ihana viettää pitkään työparina toimineen ystäväni Annen kanssa kokonainen viikko jutellen, nauraen ja viinilasien ääressä unelmoiden. Seuraava tapaaminen sovittiin alustavasti jo ensi vuoden alkupuoliskolle Fugeen.

Siis jos matkailuautomme sinne saakka kestää. Aina sattuu ja tapahtuu, tällä kertaa pääosaa näytteli starttimoottori, joka päätti lopettaa toimintansa sopivasti sunnuntai-iltapäivänä Ohridin kylässä. Ei auttanut kuin soittaa jälleen Autoliittoon  ja pyytää apua. Tuo Plusjäsenyys on niin mainio juttu, onneksi on vielä kaksi apusoittoa käyttämättä tänä jäsenyysvuonna. Nytkin apu tuli nopeasti ja oli onneksi tosi pätevä ammattilainen. Ystävällinen mies korjasi vian kodin yhteydessä sijaitsevalla korjaamolla samana iltana, vaimo keitti kahvit ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Viikon kierros Pohjois-Makedoniassa, Kreikassa, Albaniassa ja Kosovossa näytti erilaisen Euroopan kasvot. Uskomattoman kauniita maisemia, hirveä määrä roskaa teiden varsilla, todella ystävällisiä ihmisiä, köyhyyttä ja menneiden vuosikymmenten menopelejä. Kottikärryt ovat yhä kovassa käytössä, samoin näkyi itse rakennettuja, mottorikäyttöisiä kärryjä. Ja tietysti aaseja, ne ovat näiden maiden ekologisimpia ajoneuvoja.

Autolautta Vloresta Italiaan oli kaikkea muuta kuin unelmaristeily. Viimeisiä vuosiaan seilaavalla laivalla oli muuten vielä jotain suomenkielisiä juttuja seinillä, taisi olla joku entinen Ruotsin lautta. Matka kesti pari tuntia enemmän kuin aikataulussa luvattiin ja olimme Italian Brindisissä vasta iltakymmeneltä. Seuraavalle laivamatkalle varustaudumme omin eväin, sillä ruoka-annokset olivat kalliita ja hävyttömän pieniä.

Mutta pikku kärsimyksistä viis, olemme nyt ihanassa Italiassa. Täällä on niin paljon koettavaa, ettei tiedä mihin auton nokkansa suuntaisi.

Ps. Jos lähdet lomalle Skopjeen, suosittelen lämpimästi yöpymistä Hotel Panoramika Design & Spassa. Kauniisti sisustetussa hotellissa on todella ystävällinen palvelu, siistit huoneet, kuntosali, sauna ja poreallas sekä herkullinen aamiainen.

Karavaanarihöppänät Kroatiassa

Nyt alkaa reissu olla siinä vaiheessa, että viikonpäivät pitää tarkistaa kalenterista ja vaatetus on kaikkea muuta kuin klassista tai tyylikästä. Meistä on tullut todellisia karavaanareita.

Neljän viikon roadtripin jälkeen olo on kuin entisellä lintulaudalla – ihan pihalla. Ajantaju on kadonnut ja päivät sulahtavat lepposaksi muistojen helminauhaksi. Yllättävää, miten vähän voi vuorokaudessa saada aikaan ja toisaalta, miten paljon ehtii samassa ajassa nähdä ja kokea auton ikkunasta tuijotellen.

Olen rikkonut kaikki rajani, mitä tulee tyylittömään pukeutumiseen. Suurimman osan ajasta olen kulkenut kukkaisissa muovikengissä ja vaatteissa, joissa pääpointtina ovat mukavuus, pehmeys ja joustavuus. Yöunet tapaavat venyä melkein kymmeneksi tunniksi ja elämä sujuu rauhalliseen tahtiin eteenpäin, samalla kun maisemat ja maat vaihtuvat. Tämäkö on nyt sitä downshiftausta?

Liikuntaa olen toki harrastanut kohtuullisesti. Kipeä tulehdus kantapäässä on estänyt juoksemisen, mutta olen tutustunut eri maiden kuntosaleihin. Edullisimpaan oli päivän pääsymaksu vain euron, kalleimpaan seitsemän euroa.

Viime viikonlopun jälkeen matka jatkui Unkarista huikaisevan kauniiseen Kroatiaan. Ensimmäinen yö sujui pohjoisessa Ogulissa rekkaparkissa, se on aina kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tosin ei leirintämaksutkaan Kroatiassa päätä huimaa, alle kahdellakymmenellä eurolla saa turvallisen yöpymispaikan lisäksi sähkön ja wifin käyttöönsä. Ongelmana on vain, ettei tähän aikaan vuodesta monikaan karavaanarialue ole auki.

Kiitokset ystävälleni Tiinalle, joka liitti minut Facebookin suomalaiseen Karavaanarit ulkomailla -ryhmään, sieltä olemme saaneet hyviä vinkkejä matkantekoon. Esimerkiksi sen, missä voi Kroatiassa täyttää suomalaiset kaasupullot. Samoin saimme sieltä vinkin, että kannattaa yöpyä Omaksessa Autocamp Sirenassa. Se on ollut tähänastisen karavaanarielämämme kaunein yöpaikka. Auto oli parkissa korkealla kallioisella merenrannalla, mitkään kuvat eivät tee oikeutta näkymille. Sirenaa voi suositella myös sen ystävällisen palvelun takia. Isäntäväki piti meistä hyvää huolta ja varmisteli moneen otteeseen, että kaikki on kunnossa.

Ihan toisenlainen, mutta vieläkin vaikuttavampi karavaanarikohde on Dubrovnikista hiukan etelään sijaitsevassa Kuparissa. Löysimme sieltä avoinna olevan Camping Danijela Matkovica -leirintäalueen, joka sijaitsi kätevästi isoa kauppakeskusta vastapäätä. Harvoin sitä saa matkailuauton pöydän äärestä katsella kaupan ovelle.

Tämä leirintäalue on kuin aikahyppy menneisyyteen, huoltokatoksen suihkuissa on ovien sijaan tuulessa keveästi heiluvat verhot. Oli upea tunne peseytyä melkein ulkosalla, toki jonkin aikaa piti itseään karaista, että malttoi sammuttaa suihkun ja hipsiä sateessa läpi pihan matkailuautoon. Lämpöä on viitisentoista astetta ja öisinkin on ihanan lämmin, kuin Suomen kesäöinä. Ja linnut, en muistanutkaan kuinka äänekkäästi ne laulavat yöaikaan. Ihan samoin kuin vuosi sitten talvellla Fuengirolassa.

Tutustuimme 60 vuotta toimineen leirintäalueen nykyiseen emäntään Danijelaan ja saimme kuulla, kuinka suku oli menettänyt sodan takia rantahotellin ja miten ihmiset olivat joutuneet muuttamaan pois moneksi vuodeksi evakkoon kotiseudultaan. On se hurjaa, kuinka erilaisen elämän minun ikäiseni nainen on elänyt toisella puolen Eurooppaa, kun sota katkaisi kehityksen 30 vuotta sitten. Danijela totesikin, että kovat kokemukset ovat jättäneet jälkensä kaikkeen.

Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä lähellä sijaitsevassa armeijan entisessä Kuparin lomakylässä, jonka rauniot odottavat lohduttomana kunnostajaa. Korjaussumma on arviolta sata miljoonaa euroa. Viiden ison hotellin alue on hurja muistomerkki, toki edelleen tuhottuja rakennuksia näkyy eri puolella Kroatiaa.

Balkanin kautta kulkeva reitti on ollut hyvä opintomatka, uusia maita on syntynyt tänne vaikka kuinka monta. Tulleja ja tietulleja tuli matkan varrella niin tiuhaan tahtiin, että kerrankin ihmettelimme kun kysyivät kesken matkaa passeja: olimme tulleen huomaamattamme Bosnia-Hertzegovinan rajalle. No, tuli sitten silläkin maalla tallustelua hetkisen.

Montenegro oli siinä suhteessa yllätys, että vaikka maa ei kuulu Euroopan unioniin, siellä on valuuttana euro. Eikä sielläkään ollut ainutkaan leirintäalue avoinna. Meikäläisellä oli melkein rohkeus loppua, kun ajelimme pimeässä jyrkkiä vuoristoteitä. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuimme rannikkokaupunki Bariin, jossa parkkeerasimme auton muina miehinä hienostohotellin pysäköintipaikalle. Aamulla naapuriin oli ilmestynyt diplomaattiauto, joten olimme hyvässä seurassa.

Tänään oli vuorossa ensikosketus viikolla maanjäristyksessä kovia kokeneeseen Albaniaan. Maan pohjoisosa oli melkoinen kulttuurishokki, valtio näyttää olevan osittain vielä 1960-luvulla, kun katseli mopoja, aasivankkureita ja kaikkialla käypänä menopelinä olevia kottikärryjä. Niitä muuten usein työnsi nainen ja mies tepasteli johtotehtävissä vieressä. Roskia ja kulkukoiria oli järkyttävän paljon, vähän kyllä ihmetyttävät puheet uudesta nousevasta matkailumaasta. No, ehkäpä eteläisempi Albania näyttää ensi viikolla paremmat puolensa.

Päivän viimeinen rajanylitys oli Kosovossa. Tämän maan tullimies ei ollut turhan kohtelias, kysyi minulta englanniksi, että olenko väsynyt. Jaa no en, ehkä pitäisi vähän meikata tai jotain? Kosovon rajalla yllätti myös, että green card -vakuutus ei riittänyt. Piti ostaa 15 euron lisävakuutus autoa varten. Meillä oli kytiksessä erittäin edullinen kuntosalilla varustettu hotelli yhdessä pikkukaupungissa, mutta paikan päälle saavuttua huomasimme, että matkailuautoa on mahdotonta saada mihinkään parkkiin. Ei muuta kuin takaisin vuoristotietä isompaan kaupunkiin. Onneksi löytyi Prizren läheltä 24 tuntia auki oleva huoltoasema, jossa voi yöpyä.

On täällä Kosovossa todella edullista. Kaksi söi ravintolassa alle kympillä. Diesel maksaa 1,07 euroa/litra. Matkakilometrejä on tähän mennessä tullut mittariin vähän alle 5000.

Heippa Suomi ja talvi

Ei tätä tunnetta voi edes selittää. On ihanan irrallinen fiilis kaikesta, kun laiva lähti satamasta kohti Tallinnaa. Eurooppa on auki meille ja me uusille kokemuksille. 

Ensimmäinen yö karavaanarina vahvisti tunnetta, että tämä on niin minun juttuni. Pikkuruinen liikkuva koti on kätevä parkkeerata vaikka satamaan. Nukun niin sikeästi, ettei vieressä kulkeva ratikka häirinnyt. Tosin aamuyöstä alkoi vähän tökkiä, kun lipputangon naru hakkasi puolen minuutin välein tankoon.

Aamukahvia piti vähän soveltaa, kun ei ollut sähköä saatavilla. Kiehautin veden ja laskin sen kahvikeittimen suodattimen läpi. Ei ihan yhtä maukasta, mutta meillä oli sentään kahvia tarjolla autojonossa aamulaivaan.

Perjantai 1. marraskuuta oli sopivan juhlallinen päivä lähteä, on tullut reissattua yhtä matkaa tuon Euroopan karttaa tutkailevan miehen kanssa puoli vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että joku kolahtaa näin vahvasti yli viisikymppisenä. Ehkä sen takia tätä juttua osaa arvostaakin niin paljon.

Viime reissullakin mukana olleet koiratyttöset saivat matkailuautosta oman ”huoneen” suihkutilasta, mäyräkoira Oona kyllä hiukan haukkui tätä ratkaisua. Siellä tyttöset nyt seilaavat meren yli, me ihmiset jouduimme laivan baariin katselemaan muiden aamunousuja. Tallinnaan matkaavat suomalaiset ovat jo hyvässä hiprakassa.

Meille tämä merimatka on vasta alku kaikelle ihmeelliselle. Edessä on tuhansia ajokilometrejä ja uusia maita, kiireettömiä aamuja, pitkiä lenkkejä upeissa maisemissa, puskaparkkeja merenrannalla, leppoisia iltoja kirjojen parissa ja huikeita kokemuksia, joita voi sitten vanhana muistella.

Nautin tunteesta, kun en tiedä missä seuraavan yön nukun. Onko se matkailuauto vai idyllinen hotelli? Asioita ei tarvitse päättää etukäteen, nyt eletään fiiliksen mukaan. Matkasuunnitelmaamme kuuluu toistaiseksi vain kaksi päivämäärää – 1. joulukuuta Pohjois-Makedonian pääkaupunki Skopje ja 27. joulukuuta Espanjan Alicante. Tuolloin saamme reissuseuraa Suomesta. Jännittävää nähdä, ketä muita tuttuja matkareitillemme osuu.

Kun laiva lähti Helsingistä, ei tarvinnut taakseen katsella. Edessäpäin on niin paljon mielenkiintoisempaa tulossa. Ja mikä parasta, lämpöä ja valoa. Vielä saamme nauttia viimeisistä suomalaissävelistä Pasi Vainionperän tulkitsemana.