Karavaanarihöppänät Kroatiassa

Nyt alkaa reissu olla siinä vaiheessa, että viikonpäivät pitää tarkistaa kalenterista ja vaatetus on kaikkea muuta kuin klassista tai tyylikästä. Meistä on tullut todellisia karavaanareita.

Neljän viikon roadtripin jälkeen olo on kuin entisellä lintulaudalla – ihan pihalla. Ajantaju on kadonnut ja päivät sulahtavat lepposaksi muistojen helminauhaksi. Yllättävää, miten vähän voi vuorokaudessa saada aikaan ja toisaalta, miten paljon ehtii samassa ajassa nähdä ja kokea auton ikkunasta tuijotellen.

Olen rikkonut kaikki rajani, mitä tulee tyylittömään pukeutumiseen. Suurimman osan ajasta olen kulkenut kukkaisissa muovikengissä ja vaatteissa, joissa pääpointtina ovat mukavuus, pehmeys ja joustavuus. Yöunet tapaavat venyä melkein kymmeneksi tunniksi ja elämä sujuu rauhalliseen tahtiin eteenpäin, samalla kun maisemat ja maat vaihtuvat. Tämäkö on nyt sitä downshiftausta?

Liikuntaa olen toki harrastanut kohtuullisesti. Kipeä tulehdus kantapäässä on estänyt juoksemisen, mutta olen tutustunut eri maiden kuntosaleihin. Edullisimpaan oli päivän pääsymaksu vain euron, kalleimpaan seitsemän euroa.

Viime viikonlopun jälkeen matka jatkui Unkarista huikaisevan kauniiseen Kroatiaan. Ensimmäinen yö sujui pohjoisessa Ogulissa rekkaparkissa, se on aina kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tosin ei leirintämaksutkaan Kroatiassa päätä huimaa, alle kahdellakymmenellä eurolla saa turvallisen yöpymispaikan lisäksi sähkön ja wifin käyttöönsä. Ongelmana on vain, ettei tähän aikaan vuodesta monikaan karavaanarialue ole auki.

Kiitokset ystävälleni Tiinalle, joka liitti minut Facebookin suomalaiseen Karavaanarit ulkomailla -ryhmään, sieltä olemme saaneet hyviä vinkkejä matkantekoon. Esimerkiksi sen, missä voi Kroatiassa täyttää suomalaiset kaasupullot. Samoin saimme sieltä vinkin, että kannattaa yöpyä Omaksessa Autocamp Sirenassa. Se on ollut tähänastisen karavaanarielämämme kaunein yöpaikka. Auto oli parkissa korkealla kallioisella merenrannalla, mitkään kuvat eivät tee oikeutta näkymille. Sirenaa voi suositella myös sen ystävällisen palvelun takia. Isäntäväki piti meistä hyvää huolta ja varmisteli moneen otteeseen, että kaikki on kunnossa.

Ihan toisenlainen, mutta vieläkin vaikuttavampi karavaanarikohde on Dubrovnikista hiukan etelään sijaitsevassa Kuparissa. Löysimme sieltä avoinna olevan Camping Danijela Matkovica -leirintäalueen, joka sijaitsi kätevästi isoa kauppakeskusta vastapäätä. Harvoin sitä saa matkailuauton pöydän äärestä katsella kaupan ovelle.

Tämä leirintäalue on kuin aikahyppy menneisyyteen, huoltokatoksen suihkuissa on ovien sijaan tuulessa keveästi heiluvat verhot. Oli upea tunne peseytyä melkein ulkosalla, toki jonkin aikaa piti itseään karaista, että malttoi sammuttaa suihkun ja hipsiä sateessa läpi pihan matkailuautoon. Lämpöä on viitisentoista astetta ja öisinkin on ihanan lämmin, kuin Suomen kesäöinä. Ja linnut, en muistanutkaan kuinka äänekkäästi ne laulavat yöaikaan. Ihan samoin kuin vuosi sitten talvellla Fuengirolassa.

Tutustuimme 60 vuotta toimineen leirintäalueen nykyiseen emäntään Danijelaan ja saimme kuulla, kuinka suku oli menettänyt sodan takia rantahotellin ja miten ihmiset olivat joutuneet muuttamaan pois moneksi vuodeksi evakkoon kotiseudultaan. On se hurjaa, kuinka erilaisen elämän minun ikäiseni nainen on elänyt toisella puolen Eurooppaa, kun sota katkaisi kehityksen 30 vuotta sitten. Danijela totesikin, että kovat kokemukset ovat jättäneet jälkensä kaikkeen.

Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä lähellä sijaitsevassa armeijan entisessä Kuparin lomakylässä, jonka rauniot odottavat lohduttomana kunnostajaa. Korjaussumma on arviolta sata miljoonaa euroa. Viiden ison hotellin alue on hurja muistomerkki, toki edelleen tuhottuja rakennuksia näkyy eri puolella Kroatiaa.

Balkanin kautta kulkeva reitti on ollut hyvä opintomatka, uusia maita on syntynyt tänne vaikka kuinka monta. Tulleja ja tietulleja tuli matkan varrella niin tiuhaan tahtiin, että kerrankin ihmettelimme kun kysyivät kesken matkaa passeja: olimme tulleen huomaamattamme Bosnia-Hertzegovinan rajalle. No, tuli sitten silläkin maalla tallustelua hetkisen.

Montenegro oli siinä suhteessa yllätys, että vaikka maa ei kuulu Euroopan unioniin, siellä on valuuttana euro. Eikä sielläkään ollut ainutkaan leirintäalue avoinna. Meikäläisellä oli melkein rohkeus loppua, kun ajelimme pimeässä jyrkkiä vuoristoteitä. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen saavuimme rannikkokaupunki Bariin, jossa parkkeerasimme auton muina miehinä hienostohotellin pysäköintipaikalle. Aamulla naapuriin oli ilmestynyt diplomaattiauto, joten olimme hyvässä seurassa.

Tänään oli vuorossa ensikosketus viikolla maanjäristyksessä kovia kokeneeseen Albaniaan. Maan pohjoisosa oli melkoinen kulttuurishokki, valtio näyttää olevan osittain vielä 1960-luvulla, kun katseli mopoja, aasivankkureita ja kaikkialla käypänä menopelinä olevia kottikärryjä. Niitä muuten usein työnsi nainen ja mies tepasteli johtotehtävissä vieressä. Roskia ja kulkukoiria oli järkyttävän paljon, vähän kyllä ihmetyttävät puheet uudesta nousevasta matkailumaasta. No, ehkäpä eteläisempi Albania näyttää ensi viikolla paremmat puolensa.

Päivän viimeinen rajanylitys oli Kosovossa. Tämän maan tullimies ei ollut turhan kohtelias, kysyi minulta englanniksi, että olenko väsynyt. Jaa no en, ehkä pitäisi vähän meikata tai jotain? Kosovon rajalla yllätti myös, että green card -vakuutus ei riittänyt. Piti ostaa 15 euron lisävakuutus autoa varten. Meillä oli kytiksessä erittäin edullinen kuntosalilla varustettu hotelli yhdessä pikkukaupungissa, mutta paikan päälle saavuttua huomasimme, että matkailuautoa on mahdotonta saada mihinkään parkkiin. Ei muuta kuin takaisin vuoristotietä isompaan kaupunkiin. Onneksi löytyi Prizren läheltä 24 tuntia auki oleva huoltoasema, jossa voi yöpyä.

On täällä Kosovossa todella edullista. Kaksi söi ravintolassa alle kympillä. Diesel maksaa 1,07 euroa/litra. Matkakilometrejä on tähän mennessä tullut mittariin vähän alle 5000.